LOKAKUU 2021

Reilut kaksi viikkoa kerkesin sentään olla jo kotona välillä, pakkauksetkin jäi pääosin purkamatta, kun uusi lähtö oli jo edessä.
Liikkeelle pääsin keskiviikkona noin kahden maissa iltapäivällä. Ei mikään paras mahdollinen aikataulu, mutta hiukan ennen kolmea aamuyöllä olin tuhannen kilometrin päässä tunturiylängöllä Silvervägenillä (tie 95), viiden kilometrin päässä Norjan rajalta ja painuin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Matkalla näin elämäni ensimmäisen ilveksenkin rauhallisin askelin kiipeämässä tien penkkaa kohti tunturia, kameraa sentään ei siinä tilanteessa kerennyt ottaa käsiin, pimeäkin oli, joten auton valoissa lopputulos on aina melko onneton.
Aamulla syksyn ensimmäinen ikkunoiden skraappaus oli tosiasia, uutta lunta oli muutama sentti. Laskeutuminen alamaihin muutti sateen sitten vesitihkuksi. 

SVARTHAMMARHOLA
Ajelin suoraan Sulitjelman tielle luolan parkkipaikalle, pakkasin kamat reppuun ja läksin etsimään polkua edellistä kertaa paremmin varustautuneena ja uusin eväin. Kaikesta huolimatta lähdin ylöspäin jälleen lehmipolkua pitkin ja hiukan myöhemmin jouduin suunnistamaan rinteessä poikittain, kunnes viimeinkin löysin oikean polun, jossa oli enemmän ihmisen jälkiä kuin sorkkien. Nyt oli onneksi sauvatkin mukana, ilman niitä olisinkin ollut melko....kädetön. Matkaa ylös oli vain 700 metriä, mutta louhikkoinen jyrkkä polku ja reilun parinsadan metrin korkeusero olivat melko hitaita nousta.

Polku ylös ja rastit ovat luolan suuaukot, joiden väli on noin 200 metriä ja korkeusero viitisenkymmentä metriä. 

Luolan pohjapiirros. Reittiä en tarkemmin osaa piirtää, mutta kuitenkin myötäpäivään ja ylhäältä alaspäin, 295 m. -> 245 m.

En ole vielä tarkemmin kerennyt selvitellä luolan historiaa ja vuosilukuja, mutta jossain törmäsin tietoon, että se olisi meren huuhtelema joskus "aikojen alussa", jolloin merenpinta olisi ollut parisataa metriä korkeammalla.
Täsmällistä tietoa luolan iästä ei liene saatavilla, mutta arvioita parin miljoonan vuoden molemmin puolin on heitelty tutkimuksissa.
Alempaa suuaukkoa ei näkynyt polulle, joten menin ylemmälle, josta sisään. Laskeutumista parinsadan metrin matkalla on noin 50 metriä, louhikkoa hiukan ylös paljon alas, pääosin siis alaspäin. Aluksi ensin jyrkempää kivikkoa ja kallioita alaspäin vasenta reunaa. Paljon kivipölyä, ei kovin liukasta, silti pakko olla ylivarovainen, kuitenkin aivan yksin pimeässä holassa. Reilun puolen vuosisadan tunturivaelluskokemus onneksi on osoittanut, että en ole alkuunkaan onnettomuusaltis kivikoissa liikkuessa. Yhtään haittaavaa vammaa ei ole polulle sattunut (kuuluisat viimeiset sanat!).
Mukana oli kolme lamppua, lippavalo lähietäisyydelle, otsavalo hiukan kauemmas ja tehokas sauvalamppu, jolla näkee hyvin sataankin metriin. Haittana on tosin se, että kaikki pinnat ovat mutkilla, joten näkyvyys jää kuitenkin melko vajavaiseksi. Varaparistot tietenkin unohtuivat autoon, eipä niitä onneksi tarvittutkaan. Käsittääkseni ylempi suuaukko oli romahtanut kymmenisen vuotta sitten uuteen uskoon, nyt siitä pääsi läpi hiukan kumartelemalla. Alun jyrkässä laskeutumisessa suuaukolta "halliin" tuntui siltä että käännyn takaisin, mutta en sitten kuitenkaan kääntynyt, pimeä reikä veti jotenkin puoleensa, lopullinen diagnoosi siitä on vielä työn alla. 
Oli hyvä paikka myös tehdä pimeänpelkotestit kuntoon! Ei löytynyt sellaista ominaisuutta, kun välillä puuhailin kameran kanssa aivan "pimeitä valotuksia".  Ehkä joku lepakkoyhdyskunta olisi antanut lisäpotkua aiheeseen.

Löysin tutkimuksen, jossa kerrottiin juuri kuvassa olevan luolan kohdan korkeudeksi 23 metriä, lattiasta kattoon.

Varovaiseen etenemiseen ja kuvaamiseen meni yllättävän paljon aikaa, jota en kellosta katsonut, mutta arvio liikkuu kaikkiaan jossain lähempänä puoltatoista tuntia. Laskeutumista....kumpare jonka päältä näkyy taas mustaa tunnelia syvälle alaspäin....tunne oli melko hurja. Elämäni pisimmät 194 metriä. Hiukan aina välillä tasaisempaa ja sitten taas syöksy alaviistoon pimeyteen. Otsalampun valo valaisi kaukana toisistaan olevia seniä muutaman kymmenen metriä, sitten keskellä oli vain pimeä reikä. Aina välillä tarkistin taskulampulla luolan kauimmaisia osia.
Jossain vaiheessa alkoi alempi ulostuloaukkokin hohtamaan valoa pikku viiruna luolan katon korkeudella ja henkinen helpotus tunki pintaan. Lopussa on muutaman kymmenen metrin jäätikköosuus jonka alla olevaan jääluolaan en arvannut enää mennä fiilistelemään, halu pintautuakin kasvoi koko ajan. Lopussa oli taas jyrkkä louhikkoinen nousu raikkaaseen syyssateeseen.  

Luolassa oleva jäätikkö onkin yllättäen syntynyt vasta vuoden 1 200 jälkeisellä ajanjaksolla ja nyttemmin sitten sulanut hiljalleen. (Ks. luolan pohjapiirros.)

Sitten olikin jäljellä vain jyrkkä laskeutuminen takaisin parkkipaikalle. 

Monipuolisempaa kuvasatoa kannattaa katsella myös Kuukkelin Kuvista:   https://urly.fi/2gIC

Kello olikin sitten jo viiden pintaan, joten aloin miettiä jotain hiukan, niin kuin yleensäkin, erikoisempaa yöpymisseutua seuraavaksi yöksi. Saltfjellet etelässä, joka sekin ylänköalue oli ollut lumipilvessä varmaan koko päivän, vaikutti houkuttelevalta valinnalta. Ensimmäinen sopivan hyvä paikka oli varattu saksalaisen pakettiauton voimin, kuten muuten syyskuun reissullakin, joten ajelin aivan ylös napapiirille 700 metrin korkeuskäyrän tuntumaan ja valtasin koko ison levähdysalueen omaan käyttöön, tosin yöllä oli joku tunkeutunut alueeni toiseen nurkkaan matkailuautolla.
Koko ylänköalue oli lumen peitossa ja tiet paikoittain aivan peilijäässä, täysi talvi siis. Yöllä sää selkenikin hetkeksi ja pakkanen putosi viiteen asteeseen.

Polarsirkelsenteret

Ilmeisesti poronomistajien käytössä ollut vanha talo, ei naapureita muutamien kymmenien kilometrien säteellä.

Ruotsin puoleisilla tuntureilla sää sitten alkoi taas pilvistyä, alkoivat lumisateet, jotka Ruotsin itäosassa muuttuivat vesisateiksi ja jatkuivat vielä Suomen puolellekin.

Ruotsista löysin uuden kiinnostuksen kohteen läpiajomatkoille, se kun muuten on ollut hiukan sellainen mielenkiinnoton pitkähkö metsäalue puuhamaahan mennessä. Nimittäin tuo Kalix-linja, joka aikoinaan oli vallan kiellettyä aluetta suomalaisillekin, enää ei ole.

Bofors 15,2 cm .