MAALISKUU 2022

Kevättalven aurinkokelit tekivät taas tehtävänsä ja kaasujalkaa alkoi polttelemaan siihen malliin, että maaliskuun lopulla oli jo pakko antaa periksi.
Vaikka talven hiihtokilometrit olivat pyöreät nolla, päätin lähteä Dovrefjelliin hiihtelemään ja etsimään myskihärkiä, jos vaikka kuvankin niistä saisi. 
Talvikelissä pari päivää on ihan sopiva matka-aika Dovreen, kun valokuvaamiseenkin menee pitkin matkaa toki hiukan aikaa. Toiset pari päivää takaisin ja päivä hiihtelyä, viiden päivän reissu. 

Lääniähän siellä hiihtämiseen riittää, mäki ja kansallispuisto ovat noin viitisenkymmentä kilometriä kanttiinsa. Kuvassa on seudun korkein huippu  Snöhetta 2286 m. ja mittasuhteista kertoo kymmenen kilometrin päässä tunturin juurella oleva iso hotelli (tumma kivikasalta näyttävä rypäs 1474 metriä korkealla) ja siitä suoraan alaspäin kuvan alareunassa olevat kolme hiihtäjää. Kuvauspaikka on noin 1100:n metrin korkeudella.
Yhtenä päivänä hiihtelin muutaman tunnin lenkin reippaassa tunturituulessa tuolla tunturin tasaisemmalla osuudella, näkemättä vilaustakaan myskihäristä, ei jälkiäkään. Ei ollut laumaa eikä yksikään kivi lähtenyt liikkeelle, vaikka aina välillä pidin taukoja tarkkailin maisemaa laidasta laitaan, näkyvyyttä tuossa oli vaihtelevasti noin 10 x 20 kilometrin verran. Paitsi että lännestä oli taasen myräkkä tulossa ja iltapäivällä olikin jo pakko alkaa lasketella alaspäin ennenkuin tuuli ja lumimyrsky veisivät näkyvyyden. Ainoa poistumisreitti oli alikulkutunneli junaradan alitse ja sitä en halunnut alkaa nollanäkyvyydessä kartan ja kompassin kanssa etsimään. Tulihan sentään kuitenkin kokemusta myskihäränmetsästyksestä ja kuntokin tykkäsi oikein hyvää.